Teksti: Salainen asiakirja No. 1 (Sven-Olof Jakobsson)
Keskiaikaisella temppeliritarikunnalla, jota myös
temppeliherroiksi kutsutaan, on merkillinen historia. Sen olemassaolon
ensimmäisiä vuosia leimasi köyhyys, vaatimattomuus, kuri, siveys ja
antaumus kristilliselle uskolle. Askeettinen käyttäytymistapa sai
kuitenkin aikaa myöten aivan toisenlaisen luonteen, mikä dramaattisella
tavalla tuli muotoilemaan Ranskan historian. Temppeliritareiden arvostus
nousi uuteen kukoistukseen satoja vuosia järjestön lakkauttamisen
jälkeen, minkä vuoksi monet salaseurat mielellään väittävät
polveutuvansa Temppeliherroista.
Aina vuodesta 638 olivat muslimit hallinneet
Palestiinaa ilman että kristillinen kirkko olisi millään tavoin
reagoinut asiaan. Vasta kun paavi Urban II Clermontin
kaupungissa rahvaalle pitämässään tulisieluisessa puheessa kehotti
kansaa taisteluun turkkilaisia vastaan, alkoivat asiat muuttua. Paavi
vetosi kansanjoukon kristillisiin tunteisiin kuvailemalla heille kuinka
turkkilaiset seljukit terrorisoivat ja murhasivat kristillisiä idässä ja
korosti lisäksi sitä onnettomuutta, että ”Pyhä hauta” oli
vääräuskoisten käsissä. Se on ehdottomasti vapautettava, jyrisi paavi.
Tämä tehosi villiintyneisiin ranskalaisiin jotka kurkku suorana
huusivat: Deus lo volt, – se on Jumalan tahto.
Paavillinen sodanjulistus oli kuitenkin pahasti
ristiriidassa kristillisen sanoman kanssa, joten sille oli löydettävä
hyväksyttävä oikeutus, ja se löytyi Vanhasta Testamentista. Koska Mooses
rankaisi Israelin kansaa kultaisen vasikan palvonnasta, oli
kristillisellä kirkolla myös oikeus puolustaa Herraansa vääräuskoisten
uhkaa vastaan. Kristillisessä kirkossa kun oli laajalle levinnyt
islam-kauhu ja profeetta Muhammed katsottiin paholaisen edustajaksi maan
päällä, jonka tehtävänä oli saada kristityt jättämään Kristus ja
valmistella tietä Saatanalle.
Niin käynnistyi katolisen kirkon historian suurin
kampanja, ristiretket, mikä virallisesti alkoi 18. päivänä marraskuuta
1095. Seuraavien vuosikymmenten aikana eurooppalainen kristikunta
lähetti parhaimmistonsa, sotilaita, pappeja, nuoria miehiä ja oppineita,
ja myös raakalaisensa ja väkivaltarikollisensa kohti islamilaisen
maailman puolustuslinjoja. Lähtijöitä arvellaan olleen jopa miljoonan
verran.
Sotaisalle pyhiinvaellusmatkalle lähteville oli
matkaeväänään paavillinen lupaus, että sotilas, joka taisteli Herran
nimeen, sai syntinsä anteeksi ja jos hän menetti henkensä taistelussa
Herran puolesta, oli paikka taivaassa selviö.
Kuva: Jerusalemin kuningas Baldwin I (s. 1058 - k. 1118)
Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1099, oli Jerusalem
vallattu. Se ei kuitenkaan tapahtunut ongelmitta, sillä yhteenotot
olivat erittäin verisiä ja ristiretkeläiset kärsivät huomattavia
tappioita. Jo vuoden kuluttua oli onnistuttu perustamaan muutamia
valtioita Palestiinaan ja vakaa kuningaskunta alkoi muotoutua kuningas Baldwin I:n
alaisuudessa. Ongelmia silti oli, kuten Jerusalemin ympäristössä
liikkuviin kristittyihin pyhiinvaeltajiin kohdistuva ryöstely. Juuri
näiden suojelemiseksi perustettiin temppeliherrat eli
temppeliritarikunta.
Sen muodostivat Hugh of Payns ja Godfrey of Saint-Omer
vuonna 1118 keräten ympärilleen hurskaita aatelismiehiä, jotka antoivat
pyhän lupauksen Jerusalemin patriarkalle. He lupasivat elää köyhinä,
siveellisinä ja kuuliaisina kuin munkit. Jerusalemin uusi kuningas Baldwin II
antoi heille päämajan temppelivuorelta, al-Aqsa-moskeijan vierestä,
jossa kuningas itse asusti. Ritarijoukon päätehtävä oli temppelivuoren
puolustaminen ja kristittyjen pyhiinvaeltajien turvaaminen. He ottivat
myös käyttöönsä useita rakennuksia, joissa majoittivat pyhiinvaeltajia.
He nimittivät itseään 'temppelin köyhiksi veljiksi' ja näyttivät myös
köyhiltä. Kymmenen vuotta myöhemmin kuului joukkoon 300 valan tehnyttä
ritaria ja n. 3 000 sotilasta. Nämä sotilaat eivät suinkaan olleet
mitään uskonkiihkoilijoita vaan lähinnä kristikunnan pohjasakkaa, ja
heitä kerättiin usein hirsipuiden juurilta.
Ne ritarit, jotka olivat vannoneet ritarivalan,
kantoivat valkoisia vaatteita, joiden rintamuksessa oli punainen risti
merkkinä lupauksesta elinikäiseen selibaattiin. Kuri oli kova ja
rangaistuskäytäntö piti huolen siitä, että mustat lampaat poistettiin
uskollisten veljien yhteydestä. Koska jokainen tyhjä sana oli syntiä,
sallittiin ainoastaan rakentava keskustelu veljien kesken. Nauraa ei
saanut.
Aikoina, jolloin temppeliritarit eivät olleet
kentällä, elivät he kuin munkit. Päivä alkoi kello 4 aamulla
matutinalla, jolloin luettiin kolmetoista paternosteria (Isä meidän).
Kello 6 oli prima-messu, tetria kello 8 ja seksta kello 11.30. Sen
jälkeen oli aamiainen, mikä nautittiin hiljaisuudessa. Vain pappi luki
pöytärukouksen ja raamatunsäkeen. Aamiaisen jälkeen suoritettiin
kiitosrukous kappelissa. Kello 14.30 oli nona ja vesper kello 18. Sen
jälkeen oli toinen ruokailu ja päivän viimeinen jumalanpalvelus, jolloin
juotiin vettä ja laimennettua viiniä. Sen jälkeen oli unen vuoro ja
hiljaisuus seuraavaan matutinaan.
Munkkien elämänmenosta poiketen ei paastoa
suoritettu, sillä taistelijoiden täytyi pysytellä hyvässä fyysisessä
kunnossa. Varusteet täytyi myös huoltaa päivittäin, samoin hevoset,
joita ritareilla aluksi sai olla vain yksi, mutta myöhemmin kolme, ja
kun oikeudet edelleen lisääntyivät, saivat he pitää jopa muutamia
palvelijoita. Nämä olivat tavallisesti vangittuja muslimeja.
Tämä läheinen kanssakäyminen muslimien kanssa antoi
ritareille aivan toisenlaisen kuvan islamin uskosta, kuin mikä
kristillisellä kirkolla oli. Sen vuoksi uskaltautuivat he liittoutua
Damaskoksen valtiaan Ismailin kanssa eräässä Egyptin
sulttaania vastaan käydyssä sodassa vuonna 1244. Kristityt kärsivät
kuitenkin murskaavan tappion johtuen muun muassa siitä, että osa heidän
muslimiliittolaisistaan karkasi. Keisari Frederik II
katsoi temppeliritarit syyllisiksi, koska nämä olivat veljeilleet
muslimien kanssa ja antaneet heidän jopa rukoilla Muhammedia tiloissaan,
joutuen sittemmin katsomaan heidän pakenevan taistelusta. Erityisesti William of Beaujeu,
ritarikunnan suurmestari, katsottiin kelvottomaksi puolustamaan Acren
kaupunkia sen vuoksi, että hän oli sallinut ritareiden läheiset yhteydet
muslimeihin. Tämäkin osoittaa, että temppeliritareilla oli hyvät
suhteet muslimeihin, eivätkä he tunteneet sitä kammoa muslimeja kohtaan,
joka oli tunnusomaista eurooppalaisessa kristillisyydessä.
Temppeliritarien toimia pohtiessa on hyvä pitää
mielessä, että hurskaan munkin ja sotilaan usein kiihkeän ja verisen
todellisuuden on täytynyt aiheuttaa ristiriitoja. Tämä kaksoistehtävä,
munkki ja sotilas, oli painimista kahden ihanteen välillä ja johti
varmasti silloin tällöin neuvottomuuteen. Se epäilemättä nakersi ajan
mittaan myös heidän moraaliaan.
Vuosi 1291 oli kohtalokas vuosi kristityille
yleensä ja temppeliritareille erityisesti. Latinalainen kristikunta
menetti Acren kaupungin, joka oli kristittyjen joukkojen viimeinen
tukikohta Palestiinassa. Sen valtasi Egyptin sulttaani, nyt yhdessä
muslimien kanssa. Syy, miksi se koski kaikista pahiten
temppeliritarikuntaa, oli, että Pyhän maan ja pyhien paikkojen
puolustaminen oli uskottu juuri heille. He olivat ristiretkien
julkkiksia, ja voi vain kuvitella minkä häpeän nämä 'täydelliset
kristityt sotamiehet'tunsivat, kun olivat epäonnistuneet tehtävässään.
Mutta syitä oli kyllä toisaallakin, ja olihan tehtäväkin kerrassaan
epäkiitollinen, ettei sanoisi mahdoton.
Kuusitoista vuotta myöhemmin käsiteltiin Acren
menetystä oikeudessa, joka langetti suurimman syyn temppeliritareille.
Heidät nähtiin puolustaneen omaa temppeliään Acren kaupungissa
innokkaammin kuin kaupunkia kokonaisuutena, tulleen myös liian myöhään
mukaan ratkaisevaan taisteluun ja silloinkin tehottomina.
Tämän jälkeen alkoivat kirkon uudistusmieliset yhä
voimakkaammin kyseenalaistaa ritarikunnan tarpeellisuuden. Siitä
huolimatta yrittivät temppeliritarit jatkaa pyhää taisteluaan
vääräuskoisia vastaan kuten aiemmin, ja useimmat valtaapitävistä
hyväksyivätkin tämän. Ritarit halusivat osoittaa, että pyhä sota ei
ollut ohi, vaikka Palestiinan kristityt asemat menetettiinkin.
Ritarikunnan päämaja sijoitettiin nyt Kyprokselle,
mutta Acren taistelun jälkeen oli puute miehistöstä ja rahasta suuri.
Ritarikunnan suurmestari Jacues de Molay lähti sen
vuoksi henkilökohtaisesti Eurooppaan 1290-luvun puolivälissä pyytämään
avustusta menestyneiltä hallitsijoilta. Hänen matkastaan tulikin hyvin
onnistunut.
Kuva: Paavi Bonifatius VIII
Vuonna 1295 laati paavi Bonifatius VIII
paavillisen bullan, jossa hän ilmoitti myöntäneensä temppeliritareille
samat oikeudet heidän uudessa tukikohdassaan Kyproksella kuin heillä oli
ollut Pyhällä maalla. Monet Euroopan kuninkaat seurasivat paavin elettä
myöntäen ritareille tarvikkeita ja edullisia kauppaoikeuksia. Suurten
ristiretkien asemasta oli temppeliritarien käytävä sotaa vääräuskoisia
vastaan omin päin, mutta siihen heidän voimavaransa eivät riittäneet.
Vaikka temppeliritarikunta edelleen olikin voimakas ja
vaikutusvaltainen, oli sen suuruuden aika taistelijoina auttamattomasti
ohi.
Temppeliritareilla oli eräs lyömätön etu
puolellaan. Kun kristitystä maailmasta Jerusalemiin matkaavat
pyhiinvaeltajat tarvitsivat turvallisuutensa vuoksi luotettavia
majataloja sekä aseistettuja saattomiehiä, jotka eivät ryöstäisi heitä,
avautui köyhyyslupauksensa vuoksi temppeliritareille aivan uudenlainen
ura. Pian he lisäsivät tähän toimintaan yhden palvelun lisää, rahojen ja
pääomien luotettavan siirron. Temppeliritarit avasivat toimistoja
(ritarihuoneita) ympäri Eurooppaa, ja niissä he ottivat vastaan
pyhiinvaeltajien matkakassan ja antoivat kuitin, jolla saattoivat nostaa
käteistä matkan varrelle perustetuista majataloista kuten myös perillä
Palestiinassa. Enää ei voitu puhua 'köyhistä veljistä'.
Toiminta laajeni. He perustivat kauppoja
toimistojensa yhteyteen, olivat mukana suurilla markkinapaikoilla ja
tekivät myös kiinteistökauppaa. Tämä kauppa olikin kannattavaa, koska he
usein saivat kiinteistöjä lahjoituksina. He alkoivat myös lainata ulos
rahaa, ja toiminta alkoi yhä enemmän muistuttaa oikeaoppista finanssi-
ja pankkitoimintaa. Aikaa myöten muodostui temppeliritareille laajasti
hallinnollista ja taloudellista osaamista. Tätä käyttivät niin maalliset
kuin kirkolliset vallanpitäjät hyväkseen.
Kuva: Ranskan kuningas Filip IV
Temppeliritarit tarjosivat palveluita kuten
testamenttien, lahjoituskirjeiden, sopimusten ja muiden tärkeiden
asiakirjojen säilytystä. He vastaanottivat myös talletuksia ja
pankkiirien ominaisuudessa kehittivät he erittäin tasokkaan
kirjanpitojärjestelmän. Pariisissa säilytettävät kirjat osoittavat sen.
Heidän asiakkaittensa joukossa oli eturivin kirkon henkilöitä,
kuningasperheitä, aatelisia, porvareita ja järjestön omia upseereja.
Myös Ranskan kuningas Filip IV Kaunis oli tallettanut
varansa temppeliritarikunnan huomaan, minkä lisäksi kuningas oli
huomattava lainanottaja. Ritariveljien 'keskuspankki' sijaitsi
Pariisissa, mikä oli yksi tärkeimmistä finanssilaitoksista koko
Luoteis-Euroopassa. Se oli vaikuttava rakennuskompleksi, jota ympäröi
suojamuuri monine torneineen.
Niin oli alkuperäisistä köyhistä temppeliritareista
kasvanut organisaatio, jota ei mikään maallinen tai kirkollinen
viranomainen voinut kontrolloida ja joka totteli ainoastaan itsensä
paavin määräyksiä. Heillä oli täysi verovapaus ja tuomiovalta
tiluksillaan. Järjestön omaisuus kasvoi sen ajan mittojen mukaan
suunnattomaksi. Heidän laivansa kuljettivat pyhiinvaeltajia, jotka
yöpyivät ja ruokailivat heidän majataloissaan saaden turvaa ritarien
linnoituksista. Ritarien tukikohdat olivat vahvasti linnoitettuja, myös
Euroopassa.
Ranskan käymät sodat olivat vaikeuttaneet maan
taloudellisen tilanteen, mikä aiheutti päänvaivaa kuninkaalle, joka
itsekin oli korviaan myöten veloissa. Tämän vuoksi tunsi hän varmaan
houkutusta päästä käsiksi temppeliritarien omaisuuteen, mutta hän
aavisti myös, että valta saattaisi siirtyä yhä kasvavaa hallintokykyä
osoittaville ritareille, mikä ehkä tekisi hänet tarpeettomaksi. Hänen
mielessään alkoi kypsyä kiero suunnitelma.
Kuva: Paavi Clemens V
Katolinen kirkko valitsi vuonna 1305 uudeksi paaviksi Bordeauxin entisen arkkipiispan Bertrand de Gotin. Paavina hän otti nimen Clemens V,
mutta koska hän oli fyysisesti heikko, pysytteli hän varsin neutraalina
tärkeistäkin asioista päätettäessä. Tämä vaikutti ehkä hänen
valintaansakin.
Vuonna 1306 ritarikunta lainasi kuninkaalle 500 000
Tunisian puntaa tämän tyttären myötäjäisiin ja sai kiitokseksi lisää
etuoikeuksia. Mutta vain tilapäisesti, sillä pian aloitti Filip IV
temppeliritareiden painostamisen väittmällä heitä kerettiläisiksi eli
harhaoppineiksi. Hän väitti, että he vihkimisrituaalissaan kielsivät
Kristuksen kolmasti ja sylkivät kolmasti Kristuksen kuvalle. Tämän
jälkeen oppilas riisuuntui alasti vanhemman veljen edessä, joka suuteli
oppilaan alapään seksuaalisia alueita ja lopulta suulle. Oli nimittäin
jo aiemmin väitetty, että veljet olisivat keskenään homoseksuaalisessa
suhteessa ja palvoisivat ja uhraisivat epäjumalille, mikä antoi
kuninkaalle tekosyyn ryhtyä toimiin heitä vastaan.
Filip IV neuvotteli ongelmasta paavin kanssa, joka
tapansa mukaan oli kykenemätön ottamaan kantaa, ja niin kuningas alkoi
suunnitella kaikkien temppeliritarien vangitsemista. Siihen hän tarvitsi
vangitsemismääräyksen, mutta Narbonnen arkkipiispa Gilles Aicelin
kieltäytyi allekirjoittamasta kuninkaan määräystä. Paavi sen sijaan
määräsi temppeliritarien suurmestarin de Molayn siirtymään Kyprokselta
Pariisiin, ilmeisesti Filip IV:n kehotuksesta. De Molay noudatti paavin
käskyä ja siirtyi esikuntineen ja aarteineen ritarikunnan temppeliin
Pariisiin.
Seuraavana vuonna oli katala suunnitelma kypsä
toteutettavaksi, ja Filip antoi 'poliisivoimilleen' käskyn vangita
kaikki järjestön jäsenet oikeudenkäyntiä varten. Temppeliritarien kaikki
omaisuus siirtyisi pidätyksen jälkeen kuningasvallan haltuun. Tämä
saattoi olla yksi osasyy velkaantuneen kuninkaan toimille. Pidätyspäätös
tapahtui kuitenkin ilman paavin virallista suostumusta, mutta hänen
inkvisiittorinsa Ranskassa, Guillaume de Paris, oli aktiivisesti
tempauksessa mukana. Hänellä oli hyvin kiinteät suhteet
kuningashuoneeseen, ja hän toimi käytännössä kuninkaan kädenjatkeena.
Itse vangitseminen tapahtui 13.10.1307 aikaisin
aamulla samanaikaisesti koko Ranskassa, ilman ennakkovaroitusta. Noin
2 000 ritaria saatiin vangittua, vain muutama onnistui pakenemaan eri
puolelle Eurooppaa, osa heistä aina Skotlantiin asti. Paavin passiivinen
suhtautuminen vangitsemiseen ei sanottavasti muuttunut pidätyksen
jälkeenkään, mikä oli selvä osoitus hänen raukkamaisuudestaan, sillä
olivathan temppeliritarit hänen ja kirkon suojeluksessa. Tämä oli siksi
yllätys ritareille, jotka varmaan kokivat tulleensa petetyiksi.
Erikoista oli myös, että pidätyksen, joka sai oikeutuksensa
kerettiläisyysepäilyistä, suunnitteli ja suoritti kuningas. Sehän olisi
ollut kirkon tehtävä.
Kuningas kumppaneineen kehitteli 127 eri
syytekohtaa ritareita vastaan, ja jotta he tunnustaisivat
syyllisyytensä, oli kuninkaan ministereille vuosien varrella kehittynyt
tehokas menetelmä käsitellä kuninkaan epäsuosioon joutuneita.
Varsinainen ekspertti tällä alueella oli entinen lainopin professori,
nyttemmin hallintovirkamies Guilleaume de Nogaret. Paljolti hänen avuillaan piti kuningas kurissa todellisia ja oletettuja vastustajiaan.
Euroopan hengellistä ilmapiiriä leimasi tuohon
aikaan taikauskoisuus, joista noitavainot ovat hyvä esimerkki. Nogaret
tiesi tämän, ja siksi hän määritteli temppeliritarit noidiksi; ehkä
johtui heidän mahtava omaisuutensa paholaisen kanssa solmitusta
sopimuksesta? Nogaret uskoi myös, että temppeliritarit hallitsivat
pimeitä voimia ja pyrkivät niiden avulla salaa horjuttamaan
totuudellista kristillisyyttä.
Mikä taas koski epäjumalia, oli temppeliritareita
jo aiemmin syytetty pakanallisen Baphomet-nimisen epäjumalan
palvonnasta. Baphomet on muinaiskreikkaa ja tarkoitti Muhammedia, mikä
osoittaa, että keskiaikainen kirkko piti muslimeja epäjumalan palvojina
ja että Muhammed oli paholaisen kätyri.
Oikeudenkäynti temppeliritareita vastaan oli näytös
kidutuksen tehokkuudesta, joka myös keskiaikaisen mittapuun mukaan oli
erityisen julmaa. Monet kuolivat raakalaismaisten käsittelyjen
seurauksena, ja monet hengissä säilyneet menettivät järkensä. Ne jotka
saivat siihen tilaisuuden, tekivät itsemurhan välttyäkseen kidutukselta.
Monet eivät kuitenkaan tunnustaneet tekaistuja syytöksiä kidutuksista
huolimatta, mikä ilmeisesti johtui heidän järjestölleen antamastaan
vaitiolo- ja uskollisuusvalasta. Suljetuissa ryhmissä onkin suuri osa
yksilön identiteetistä yhteisössä ja yhteenkuuluvuudessa muiden jäsenten
kanssa.
Oikeuden päätöksellä saivat kaikki syytetyt
temppeliritarit kuolemantuomion, mutta vasta vuonna 1314 uskalsi Filip
IV panna ne täytäntöön. Niin joutuivat ennen niin korkeasti palvotut
ritarisankarit roviolle yksi toisensa jälkeen, sekä kirkon että
kuninkaan pettäminä.
Viimeisenä heistä astui roviolle
temppeliritarikunnan suurmestari Jacues-Bernard de Molay 18. maaliskuuta
Pariisissa, samalla Íle de la Cité -saarella, jolla Notre Damen
katedraali sijaitsee. De Molayn kuullaan vielä roviolta kiroavan
kuningas Filipin ja paavi Clemensin, että he vuoden sisällä tulevat
kohtaamaan Jumalan tuomion.
Näin myös kävi. Clemens kuoli punatautiin 20.4. ja
kuningas putosi hevosen selästä metsästysretkellä saaden surmansa 29.11,
vielä samana vuonna. Kuningas ei siis saanut kovinkaan pitkään nauttia
takavarikoimastaan omaisuudesta, josta suurin osa oli kaiken lisäksi
ehditty kuljettaa pois ennen ritariveljien temppelin ryöstämistä.
Arvoesineiden lisäksi hävisivät myös temppeliritarien rituaaleja
käsittävät asiakirjat, joista osa mahdollisesti päätyi Skotlantiin
paenneiden ritarien perustaman järjestön haltuun. Tästä on viitteitä
myös siellä syntyneen vapaamuurariliikkeen käyttämissä rituaaleissa.
Salamyhkäisyydestä johtuen ovat lukuisat
kronikoitsijat kyhänneet jos minkälaisia teorioita temppeliritarien
todellisista taustoista. Heistä on tehty myös elokuvia, jotka
sisällöltään kuitenkin ovat romantisoituja tekeleitä ja valovuosia
todellisuudesta. Niukan todistusaineiston vuoksi onkin tietoa heidän
rituaaleistaan ja mahdollisista uhrimenoistaan vaikea löytää.
Kuitenkin pitänee paikkansa, että Ranskan suuri
vallankumous oli suoraa seurausta siitä raukkamaisuudesta, jolla
kuningas Filip IV Kaunis kohteli temppeliritareita ja heidän
suurmestariaan de Molayta. Kärsimään joutuivat siinä kuitenkin syyttömät
ihmiset. De Molayn henki elää yhä. Hänen muistoaan kunnioitetaan
määrätyissä piireissä hartain menoin eri puolella maailmaa maaliskuun
18. päivä.
De Molayn sanotaan paljastaneen salaisia tietojaan
seuraajilleen ennen astumistaan roviolle. Kerrotaan myös, että nämä
salaisuudet myöhemmin olisivat johtaneet vapaamuurariaatteen syntyyn.
Tämä ei tietenkään koske niitä aitoja vapaita muurareita, joilla oli
keskenään vain puhtaasti ammatillisia salaisuuksia, vaan poliittisesti
suuntautuneita vapaamuurareita, joiden toiminta alkoi Englannissa vuonna
1717. Tuolloin oli nimittäin ritariaate noussut uudelleen korkeaan
arvoon Euroopassa, ja erityisesti vapaamuuraripiireissä alkoi
mielenkiinto näitä jaloja munkkisotilaita kohtaan herätä. Siitä kehittyi
myytti, jonka mukaan nykyiset vapaamuurarit olisivat temppeliritareiden
perillisiä.
Väite de Molayn mahdollisesta paljastuksesta antoi
aihetta uusiin myytteihin, joista näkyvimpänä esiintyi tarina
kuninkaasta nimeltä Hiram de Tyrus (Adoniram),
Salomonin temppelin ylimmästä rakennusmestarista, joka murhattiin hänen
kieltäydyttyään paljastamasta salaisuuksiaan. Salomo lähetti muutaman
'valikoidun mestarin' kostamaan Hiramin kuoleman.
Vapaamuurarit katsoivat ilmeisesti myös
temppeliritarien suurmestari de Molayn aikansa valituksi. Samoin kuin
Salomo oli kostanut Hiramin, tulisivat myös temppeliritarit
vapaamuurarien hahmossa kostamaan järjestön tuhon ja Jacues de Molayn
kuoleman.
Vapaamuuraritahot ovat jopa esittäneet näkemyksen,
että temppeliherrojen perintö kuuluisi oikeastaan heille, mutta ainoa
havaittavissa oleva yhdistävä seikka näyttää olevan temppeliveljiä
vastaan esitettyjen epämääräisten syytteiden
'periytyminen'vapaamuurareille. Keskiaikaisten temppeliherrojen jaloja
perinteitä jatkaa ainoastaan heidän vanha kilpailijansa, nykyinen Maltan
ritarikunta.