Venäjän tsaari Nikolai II ja perheensä murha esitetään historiankirjoissa, että ne olivat vain bolsevikkien aikaansannos. Mutta koko tsaariperheen murhan salattu puoli paljastaa paljonkin enemmän, mistä historiankirjoissa ollaan taas vaiettu.
Tiivistetty esitys Robert Wiltonin kirjasta “ROMANOVIEN VIIMEISET PÄIVÄT, kuinka tsaari Nikolai II ja hänen perheensä murhattiin”. Venäjän
vallankumous ei ollut bolsevikkien aikaansaannos, vaan se oli
sionistisen eliitin suorittama vallankaappaus Venäjän tsaarilta.
Kirjoitus jakaantuu kolmeen eri osaan.
Ennen kuin aloitamme Wiltonin teoksen tarkastelun, on syytä mainita
hiukan ”juutalaisten” juurista. Juutalaisten alkuperään tulee kiinnittää
huomiota siksi, että nykyajan juutalaiset eivät ole Palestiinassa
asuneiden heprealaisten jälkeläisiä, jotka joutuivat roomalaisten
pakkosiirtämiksi ympäri Rooman valtakuntaa vuosien 66–70 ja 132–135
juutalaissotien jälkeen. Aikamme juutalaiset ovat enimmäkseen
juutalaisuuteen kääntyneiden Lähi-idän, Euroopan ja Pohjois-Afrikan
asukkaiden jälkeläisiä, kasaareja ja berberejä. Ei ole mielekästä puhua
geneettisestä perimästä vaan paremminkin kansasta, joka jakautuu kielen
perusteella tiettyihin kansoihin. Kuten muinaiset heprealaiset olivat
seemiläisiä kansoja, samoin ovat nykyiset arabit seemiläisiä kieliä
puhuvia kansanryhmiä.
Sen sijaan ItäEuroopan juutalaiset eli kasaarit,
olivat aškenasijuutalaisten esivanhempia. Kasaari- tai
aškenasijuutalaiset eivät lukeudu seemiläisiä kieliä puhuvien kansojen
joukkoon. Itä-Euroopan kasaarit muodostuivat jiddisiä puhuvasta
juutalaisväestöstä, jonka uskonto pohjautui Talmudiin. Jiddisillä ei ole
mitään sukulaisuutta seemiläisten kielien kanssa heprealaisia
lainasanoja lukuun ottamatta (Lewis 2009).
Nykytutkimusten mukaan suurin osa nykyisistä ”juutalaisista” on
turkkilaismongolidisen kansan, kasaarien jälkeläisiä (Elhaik 2012).
Joten käytännöllisesti katsoen aikamme juutalaiset ovat enimmäkseen
kasaareja, joilla on uskontona juutalaisuus.
Tekstissä käytetty termi sionistinen eliitti on synonyymi kasaarieliitille.
Robert Wilton, joka oli toiminut 17 vuotta Lontoon Times-lehden
Venäjän kirjeenvaihtajana, oli nähnyt vuoden 1917 bolsevikkikumouksen
verisyyden tapahtumapaikalla Pietarissa.
Hän ryhtyi itse tutkimaan
tsaariperheen murhaa yhdessä virallisen tutkintatuomarin Nikolai Sokolovin kanssa. Hän sai tässä tutkimuksessaan selville asioita, joista virallinen historiankirjoitus on vaiennut. Wiltonin kirja “The Last Days of the Romanovs” ilmestyi Lontoossa ja New Yorkissa 1920. Sen ranskankielinen versio “Les Derniers Jours des Romanoffs” oli ilmestynyt Pariisissa 1921.
Kirjan ranskankielisessä versiossa Wilton esittää bolsevikkien ylimpien
hallintoelinten jäsentenluettelot, joissa hän kirjoittaa jäsenten nimet
ja kansallisuuden. Kyseiset luettelot hän oli kerännyt virallisista
neuvostolähteistä. Luetteloista paljastuu hämmästyttävä tosiasia: korkeimmissa hallintoelimissä ei ollut juuri lainkaan venäläisiä!
Ylivoimainen enemmistö muodostui ”juutalaisista”, joista useat olivat muuttaneet nimensä venäläisiksi. Siten historiankirjoissa väitetty “venäläisten kansannousu tsaaria vastaan” ei pidä paikkaansa, vaan kyseessä oli ollut tietyn organisaation kasaarieliitin suorittama vallankaappaus Venäjällä.
Paljastaessaan Venäjän vallankumouksen sekä tsaarinperheen murhan
kansainvälisten juutalaisten operaatioksi Wilton joutui itse tämän
tehokkaan organisaation vainon kohteeksi. Niinpä hänen kirjansa
vedettiin pois kirjakaupoista, ja hän menetti työpaikkansa Times-lehdessä. Melkein samoin on käynyt nykyisinkin, sillä tämän teoksen suomentaja ja sen suomalaisen esipuheen laatija Jakim Boor joutui
Vantaalla käräjille syytettynä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan
sekä uskonrauhan rikkomisesta, jossa syyttäjänä oli valtionsyyttäjä Jorma Äijälä.
Helsingin juutalainen seurakunta oli tehnyt Wiltonin kirjasta
tutkintapyynnön oikeusministeriölle.
Tässäkin tapauksessa Wiltonin
suomennettu teos on vedetty pois kirjastoista ja kirjakauppoihin ei enää
tilata uusia painoksia kyseistä teosta. Teos sai ankaran hälyn
organisoitujen sionistisen eliitin keskuudessa osittain siksi, että
siinä paljastuu heidän rikoksensa: esim. tsaariperheen murha, Venäjän
sivistyneistön murhat ja sionistisen mafian luoman Neuvostoliiton
suorittamat hirmuteot noin. 30 milj. kuollutta ihmistä. Nämä
neuvostovaltion kansanmurhat mainitaan jo suomennoksen esipuheessa.
Sionistinen ylimystö ei myös hyväksy esipuheen julkaisemia totuuksia
juutalaisten kasaarien alkuperästä ja heidän luonteestaan, joka juontaa
juurensa Talmud-ideologiasta sekä paljastuksista siitä
kuinka kasaarieliitti muodostaa vaaran koko ihmiskunnalle. Heidän
osuutensa kautta historian kansainvälisissä selkkauksissa ja
politiikassa – ei vain Venäjän vallankumouksessa – on kiistaton.
Esipuheen mukaan sionistien seuraava päämäärä on kolmas maailmansota.
Näiden totuuksia julkistamista tämä eliitti ei hyväksynyt, siksi Jakim
Boor joutui käräjille.
Näin sionistien rikokset ja hirmuteot paljastava kirja saatiin pois yleisön ulottuvilta.
Wiltonin teos:
iltonin teos:
Jo ensimmäisessä osassa pureudutaan häkellyttäviin totuuksiin:
Lopultakin voidaan kertoa totuus Nikolai II:n,
Venäjän tsaarin, sekä hänen vaimonsa ja perheensä marttyyrikohtalosta.
Se perustuu todisteisiin, jotka on saatu asiaan kuuluvasti suoritetusta
ja lainmukaisesta tutkimuksesta. Silminnäkijöiden allekirjoittamat
valaehtoiset todistajanlausunnot ovat tämän kirjoittajan hallussa, mutta
hän ei paljasta lausunnonantajien henkilöllisyyttä, sillä he ovat yhä
neuvostoviranomaisten – murhaajien – vallassa. Tulee aika, jolloin
rangaistuspäivä sarastaa. Kirjoittaja on pyrkinyt esittämään
oikeudenkäynnin avauksen täysin tietoisena siitä, että todisteiden
lopullinen käsittely tuomioistuimessa osoittaa hänen väitteensä oikeaksi
ja saa aikaan syyllisyystuomion (Wilton 2000).
Valitettavasti tuo “rangaistuspäivä” ei ole vieläkään koittanut,
vaikka järkyttävästä rikoksesta on jo kulunut 97 vuotta. Toivottavasti
mafiaryhmän rikokset tullaan selvittämään tulevaisuudessa. Sionistisen
aristokratian kansainvälinen valta on nykyisin niin voimakasta, että
yleensä ottaen heidän rikoksiensa selvittäminen julkisesti ja vielä
siten, että selvitykset johtaisivat syytteisiin, on lähes mahdotonta.
Kansakuntien tulisi riisua hartioiltaan kasaarieliitin valtarakenteet:
vasta sen jälkeen koittaisi tämän voimakkaan ryhmän tekemien rikoksien
tutkimisen, arvioinnin ja tuomitsemisen aika. Mutta se aika tulee
vääjäämättömästi, sille ei mahda kieroimmatkaan eliitin juonittelut
yhtään mitään, sillä pahuus kantaa aina mukanaan rangaistuksen.
Tuo järkyttävä tapahtuma, tsaariperheen murha, tapahtui heinäkuun 16.
päivän jälkeisenä yönä vuonna 1918 Jekaterinburgissa. Keisarin perhe ja
sen uskolliset seuralaiset – kaikkiaan yksitoista henkeä – vietiin
pieneen huoneeseen, joka sijaitsi samassa talossa, johon heidät oli
tuotu vangeiksi. Siellä heidät ammuttiin kuoliaaksi revolvereilla.
Oikeudenkäyntiä ei pidetty. Ennen kuin kuolema vapautti heidät
kärsimyksistään, he olivat joutuneet kokemaan pahoinpitelyä, joka
merkitsi hirvittävää henkistä ja ruumiillista kidutusta. Kun uhrit
olivat hengettömiä, ruumiit vietiin metsään ja yritettiin hävittää
mahdollisimman täydellisesti. Selvää on, että nämä teot olivat
harkittuja ja murhat huolellisesti valmisteltuja.
Miksi tsaariperhe murhattiin? Eihän esimerkiksi tämän perheen
lapsilla ollut mitään tekemistä politiikan kanssa. Kyseessä oli
kasaariperinne, joka sai vallankumouksessa hirvittävän laajuuden. Syynä
oli myös se, että tsaari edusti Venäjän kansan sieluun syvälle
juurtunutta tsaarinvallan rakenteita, ja ne haluttiin pyyhkiä pois.
Murhiin syynä oli vielä sekin, että tsaari ei suostunut
allekirjoittamaan ns. Brest-Litovskin sopimusta, joka olisi
mahdollistanut sen, että sionistinen eliitti olisi voinut hallita Saksan
avulla Venäjää. Tsaari ei siis suostunut pettämään Venäjää. Murhien
varsinaiset järjestelyt olivat alkaneet jo useita viikkoja ennen
bolsevikkien vastaisten joukkojen saapumista. Tämän teurastuksen, kuten
Wilton sitä kuvaa, puolusteluksi ei riitä pelko siitä, että valkoisten
joukot olisivat yrittäneet pelastaa tsaarinperheen eikä siitä, että
jokin salaliitto olisi koettanut vapauttaa vangit. Sellaisen salaliiton
olemassaolo oli kyseenlaista.
Myös paljon perättömiä tietoja kyseisestä tapahtumasta levitettiin.
Esimerkiksi Moskovan hallitus oli heinäkuun 20. päivänä, jolloin oli
kulunut neljä päivää murhatyöstä, julkaisut virallisen lausunnon
tapahtuneesta. Siinä sanottiin Nikolain ampumista välttämättömäksi
teoksi, ja kuitenkin vakuutettiin, että tsaaritar ja lapset oli
kuljetettu pois kaupungista. Valehtelu tsaarittaren ja lapsien
turvallisesta pois kuljetuksesta esitettiin siksi, että ne estäisivät
rikoksen kaikenlaiset tutkimukset jo alussa. Oli nimittäin syyllisten
kannalta tärkeää salata murhaan liittyvät tiedot. Mikäli niitä olisi
päästy jo tuoreeltaan tutkimaan, olisi sieltä paljastunut julkiseen
tietoon syyllisten eli kasaarieliitin kannalta vaarallisia
yksityiskohtia.
Muut murhatut Romanovit olivat tsaarin tavoin haitaksi sekä
saksalaisten että internationalistien suunnitelmille. Wilton kirjoittaa,
että tsaari oli joutunut lojaalisuuden uhriksi. Hän oli kieltäytynyt
Venäjän liittolaisten vihollisten tekemistä tarjouksesta, että hän
allekirjoittaisi niin sanotun Brest-Litovskin sopimuksen.
Sen tarkoituksena oli saada Venäjälle sellainen hallitus, jonka kanssa
saksalaiset olisivat päässeet mahdollisesti kompromissiin Brestin
rauhasta.
Jekaterinburgin hallituksen päämies Aleksandr Koltshak nimitti tutkintatuomarin Nikolai Aleksejevitsh Sokolovin erityisesti
tutkimaan tsaarin tapausta. Tsaarin tapaus vaati käyttämään kaikkea
sitä taitoa, mitä tuomareista nerokkaimmalla ja rohkeimmalla oli.
Sokolov ei epäröinyt ensinkään. Hänen ansiostaan onkin koottuna
valtavasti todistusmateriaalia rakennelmaksi, jota ei voida kumota, ja
joka kasvaa edelleen. Näistä tutkimuksista suora lainaus Wiltonin
teoksesta (sivut 22–26), jossa hän kertoo seuraavaa:
”Kaikissa tutkimuksen kannalta mielenkiintoisissa paikoissa –
Jekaterinburgissa, Permissä, Omskissa, pelloilla ja metsissä sekä
käytöstä pois jääneissä rautakaivoksissa, joihin liittyi niin monta
karmeata tarinaa bolsevikkien ’oikeudesta’ – olin monta kuukautta
pysyvästi tekemisissä tutkimuksen kanssa, ja osallistuin
henkilökohtaisesti uhrien maallisten jäännösten etsintään. Sokolovin ja
Diteriksin lisäksi vain kaksi henkeä allekirjoitti tärkeimmät
pöytäkirjat – minä olin toinen näistä kahdesta.
Kun Omskin luhistuminen näytti olevan lähellä, Sokolov lähti itään
päin ja vei mukanaan kaikki asiapaperit, kaiken konkreettisen, mikä ei
oikeastaan voinutkaan olla kenenkään muun kuin hänen hallussaan. Minä
seurasin häntä myöhemmin kenraali Diteriksin kanssa hänen luovuttuaan
päällikkyydestä. Tunsin epätoivoa siksi, että Koltshak oli tehnyt tuhoon
johtavan päätöksen lykätä kaupungin evakuointia – päätöksen, joka
merkitsi lukemattomien ihmishenkien menetystä ja hallituksen päämiehen
kuolemaa. Löysimme Sokolovin Tshitasta, jossa häntä ahdistelivat
pelottavien kasakkapäälliköiden apurit, koska he halusivat
henkilökohtaisesti, että Romanovit olisivat hengissä hämäräperäisten
tavoitteiden vuoksi. Siksi he halusivat päästä eroon Sokolovista
todistaakseen aivan päinvastaista. Monien hankaluuksien ja seikkailujen
jälkeen hän pääsi Harbiniin, jonne minäkin suuntasin kulkuni, ja seuraan
liittyi kenraali Diteriks.
Harbinissa olevan asiakirjanipun lopullinen kohtalo oli ratkaistava.
Joka puolella oli vihamielisiä ja epäilyttäviä organisaatioita. Oli
vähintäänkin uskallettua jättää jälkeensä alkuperäiskappaleet, ja viedä
mukanaan vain kaksoiskappaleet. Koska Sokolovin henki oli vaarassa, hän
piilotti asiakirjanipun minun autooni, jota suojeli Englannin lippu.
Kenraali Lohvitski antoi arvokasta apua
päätöksenteossa. Minun on ilmaistava kiitollisuuden tunteeni ja
henkilökohtainen kunnioitukseni tätä urheaa sotilasta ja herrasmiestä
kohtaan, joka todellisen sekasorron keskellä säilytti tyynen
kohteliaisuutensa ja rauhallisuutensa aivan samoin kuin taistelun
tuoksinassa Ranskassa ja katastrofin sekamelskassa Siperiassa.
Edellä mainitut kolme huomattavaa miestä – jotka edustivat sitä
Venäjää, joka oli ja toivottavasti on uudelleen olemassa – tiesivät ja
hyväksyivät, että minä otin haltuuni yhden asiakirjanipun. Kaikki olivat
sitä mieltä, että saisin tietyn varauksin käyttää sitä oman harkintani
mukaan kokonaan tai osittain. Varaukset ovat poissa, ja minä olen vapaa.
Mutta ei siinä kaikki. Mielestäni nykyolot ovat sellaiset, että minun
ehdoton velvollisuuteni on kertoa totuus liittoutuneille ja
venäläisille. Liian monien vihamielisesti suhtautuvien etuja palvelee
se, että harkitusti kyhätään kokoon valheita ja taruja Romanovien
kohtalosta. On aika päästää päivänvalo tähän traagiseen ja kammottavaan
historian vaiheeseen.
Kun minä ensimmäisen kerran jouduin henkilökohtaisesti tutustumaan
tsaarin tapaukseen, monet kohdat olivat vielä hämärän peitossa. Viittaan
ainoastaan murhan todellisiin olosuhteisiin, en ulkonaisiin
näkökohtiin, poliittisiin ja kansainvälisiin, joihin viitattiin vain
epämääräisesti ja jotka ovat sittemmin saavuttaneet epätavalliset
mittasuhteet. Silloinen sekaannus johtui kahdesta syystä: ensiksikin
silloisten tutkimusta johtaneiden virkailijoiden kokemattomuudesta ja
toiseksi sellaisten Bolsevikkiagenttien aktiivisuudesta, jotka jäivät
kaupunkiin tai piileskelivät valkoisen hallituksen riveissä.
Virallinen versio heinäkuun 16. ja 17. päivän välisen yön
tapahtumista – sen julkaisivat punaiset ennen pakoaan Jekaterinburgista –
oli, että Nikolai Romanov teloitettiin ’oikeudenkäynnin jälkeen’, ja
että perhe siirrettiin
turvalliseen paikkaan’. Tämä taru syöpyi hyvin monen ihmisen mieleen,
ja se vetää yhä puoleensa houkuttelevasti. Kaikki Neuvostoliiton
kannattajat olivat sitä mieltä, että heidän oli pakostakin suosittava
tätä versiota, sillä kukaan venäläinen, kuinka vihamielisesti hän
suhtautuikin entisiin hallitsijoihin, ei voinut löytää pienintäkään
puolustelua tai veruketta ’teloittaakseen’ kokonaisen viisilapsisen
perheen, joka ei ollut koskaan osallistunut tai pystynyt osallistumaan
pienimmässäkään määrin politiikkaan.
Ne venäläiset, jotka olivat yhä saksalaismielisiä, olivat myös –
kumma kyllä – taipuvaisia hyväksymään kaikki tarinat ihmepelastumisesta.
He tuntuivat ajattelevan, että monarkian palauttamista – mikä muodosti
heidän poliittisen uskonsa perustan – edistäisi ’ihmeteoria’. Joillakin
heistä oli käytännöllisemmät tavoitteet, niin kuin myöhemmin osoitetaan.
A. Sokolovia ei pystytty pettämään mitenkään. Jos otaksumme, että
perhe olisi siirretty pois, sen jäsenten kuolema oli hänestä silti
moraalisesti varmaa. Hänelle oli täsmälliset tiedot siitä, että kaikki
muut Neuvostoliitossa olleista Romanoveista oli murhattu, vaikka he
suhtautuivat politiikkaan yhä välinpitämättömästi kuin Aleksei ja hänen
sisarensa. Mutta silminnäkijöiden todistukset, joiden merkitystä
lisäsivät ja vahvistivat lukemattomat konkreettiset todisteet, eivät
jättäneet epäilystäkään siitä, että Jekaterinburgissa oli tapahtunut
suurimittainen murha. Järjestäjien ponnistelut ja aikaisempien
tutkijoiden saamattomuus eivät voineet sotkea pasmoja täysin. Mutta
vaikeampi tehtävä oli koota todisteet, joiden perusteella syylliset
voitaisiin tuomita oikeusistuimessa.
Kävin talossa, jossa uhrit olivat asuneet. Se kuului eräälle Ipatjeville,
kauppiaalle, joka oli sotilasarvoltaan pioneerijoukkojen kapteeni. Oli
kohtalon ivaa, että hänen nimensä oli sama kuin luostarin, josta
ensimmäinen Romanov oli lähtenyt liikkeelle ottaakseen itselleen koko
Venäjän kruunun. Jekaterinburgin Ipatjev oli kuitenkin syntyjään
juutalainen.
Siperian armeijan pioneeriosasto oli sijoittunut yläkertaan. Heti sen
jälkeen, kun tsekit olivat miehittäneet kaupungin, kenraali Gaida
otti väkivalloin haltuunsa talon ja sen alueen piittaamatta
oikeusviranomaisten rajuista vastaväitteistä, nämä kun olivat huolissaan
siitä, että mahdollisia todisteita joutuisi hukkaan. Huoneissa
suoritettiin laajoja muutoksia. Tämä oli tietenkin rikostutkimuksen
alkeellisimpienkin periaatteiden räikeää loukkaamista.
Alakerrassa asui Ipatjev itse. Asuminen edellytti, ettei ketään
vierasta päästettäisi sisälle. Pieni kellarihuone – murhien
tapahtumapaikka – oli juljettu sinetillä. Näin sen muutamia päiviä
myöhemmin. Sokolev kuljetti minua koko alueella ja selitti vaihe
vaiheelta koko murhenäytelmän kulun. Me seisoimme pienessä huoneessa ja
kiinnitimme huomiomme siihen, miten luodit olivat kulkeneet, ja mihin
suuntaan pistimillä oli isketty, sekä panimme merkille seinissä olevat
veriläiskät. Huone oli ollut yhtenä sekamelskana, eikä kaikki peseminen
ja hankaaminen, joka oli todistajien mukaan seurannut murhia, poistanut
paljonpuhuvia jälkiä. Me tiesimme todistajien valaehtoisista
lausunnoista ja kuolinhuoneen sanattomasta ja kaameasta viestistä, missä
kukin uhri istui tai seisoi, kun murhaajat laukaisivat revolverinsa.
Seinissä ja lattialla olleet luodinreiät oli hävitetty huolellisesti.
Ihmisverta oli löytynyt puusta ja luodeista.
Rivot piirrokset ja kirjoitukset peittivät seinien yläosaa. Ne olivat
ilmeisesti sivistymättömien talonpoikien työtä. Niiden luonne osoitti
liiankin selvästi, miten syvää vastenmielisyyttä Rasputinin skandaali
oli synnyttänyt kansassa. Siinä oli muitakin kirjoituksia – hepreaksi,
saksaksi ja unkariksi. Niiden sanoman minä sain tietää paljon myöhemmin.
Pian tämän jälkeen kävin metsässä 15 km:n päässä kaupungin
pohjoispuolella, missä talonpojat olivat löytäneet murhatun perheen
koruja ja muita jäännöksiä. Näin raskaiden kuorma-autojen vieläkin
selvät jäljet, jotka olivat syntyneet niiden kulkiessa rytisten
metsikössä käytöstä pois jääneiden malmikaivosten luo. Jäljet johtivat
yhteen suuntaan ja pysähtyivät lähelle kaivoskuilua, jonka ympäriltä oli
löydetty laaja kokoelma todisteita: jalokiviä, helmiä, kauniita kulta-
ja platinakehyksiä, sekä metallisolkia, hakasia, nappeja, korsetteja,
hiiltyneitä nahka- ja kangaspalasia, vahingoittumaton ihmissormi ja
tekohampaat. Näiden eri tavaroiden laatu, kunto ja lukumäärä riitti
sellaisenaan osoittamaan uhrien sukupuolen ja iän sekä tavan, jolla
heidän ruumiinsa oli hävitetty.
Ensiksi tapahtumapaikalla olivat olleet talonpojat.
Kolme vuorokautta
heidät eristi kaupungista metsän ympärille sijoitetun punakaartin
vartioketju. Koska talonpojat tiesivät, että valkoiset olivat
lähistöllä, he luulivat, että punaiset hautasivat aseita. Epämääräisiä
huhuja oli tullut heidän korviinsa Nikolai II:n kuolemasta. Heti kun
vartioketju poistettiin, he kiirehtivät paikalle. Metsien tuntemus ja
paikallinen neuvokkuus saivat pian heidän silmänsä avautumaan. ’Tsaarin
he ovat täällä polttaneet’, he selittivät. Juuri tästä paikasta löysin
vuotta myöhemmin topaasihelmiä, sellaisia, joita nuoret ruhtinattaret
käyttivät, ja muita jalokiviä, kun raaputin rautakaivoskuilua ympäröivän
kovettuneen saven pintaa.
Väärää johtolankaa seurannut aikaisempi tutkija ei ollut välittänyt
talonpoikien pettämättömästä tarkkanäköisyydestä, eikä ollut tutkinut
heti metsää ja kaivoskuiluja – ehkäpä peläten poistua kaupungista, sillä
lähiseudulla oli ilmoitettu olevan punaisten joukkoja. Hän seurasi
neuvostoagenttien jälkeensä jättämää harhatietoa, nimittäin sitä että
perhe oli paennut tai siirretty muualle. Nämä agentit eivät itsekään
tienneet totuutta. He kertoivat pelkästään sitä, mitä heitä oli neuvottu
kertomaan. Paikallinen neuvosto ei ollut tiennyt tosiasioita.
Oikeudenkäyntiä ei ollut pidetty. Murhat olivat olleet erillisen
järjestön työtä, ja järjestö oli ohjaillut kaikkea etäältä. Tutkija,
jota johtivat harhaan näin levitetyt tarinan muunnelmat, oli eksynyt
Jekaterinburgissa kuulemiensa ristiriitaisten huhujen sokkeloon.
Kun Sokolov otti tapauksen tutkittavakseen – vuoden 1919
alkukuukausina – tutkimukset polkivat melkein paikallaan tutkijan alussa
tekemien virheiden ja hänen kyvyttömyytensä vuoksi. Mutta eräältä
toiselta taholta oli tullut todisteita, joiden olisi pitänyt pakottaa
hänet oikealle tielle. Eräältä tsaarin palvelijalta, joka oli päässyt
pakoon punaisten teloituspartiolta, saatiin tietää, että muutamia
suuriruhtinaita ja suuriruhtinatar Elisabet oli murhattu heti
Jekaterinburgin surmatyön jälkeen ja että joitakin näistä ruumiista oli
löydetty käytöstä pois jääneistä rautakaivoksista. Yhdessäkään
tapauksessa ei ollut mitään oikeudenkäyntiin viittaavaa. Oli ilmeistä,
että ohjenuorana oli ollut kaikkien Romanovien tuhoaminen, ja että
kaikki teoriat lasten ihmeellisestä henkiin jäämisestä olisi hylättävä.
Heinäkuun 14. päivänä 1919 bolsevikit tulivat Jekaterinburgiin, ja
ovat siitä lähtien pitäneet hallussaan Uralin aluetta. He huomasivat,
että huolimatta heidän pyrkimyksistään johtaa oikeutta harhaan, tsaarin
ja hänen perheensä murha tulisi tietoon, ja synnyttäisi kansassa
suuttumusta. Silloin he päättivät menettelytavasta, joka vastasi täysin
heidän hallitusmenetelmiään, vaikka se saattaa meistä tuntua miltei
uskomattomalta, kun otamme huomioon omat käsityksemme totuudesta ja
oikeudesta. Niinpä pantiin pystyyn niin sanottujen murhaajien
valeoikeudenkäynti, jotta paheksuttavan rikoksen syyllisyys siirtyisi
toisten harteille.
Röyhkeät bolsevikit eivät piitanneet siitä, että he olivat itse
virallisesti ”tuominneet” tsaarin heinäkuussa 1918, ja Jekaterinburgin
neuvosto oli rekisteröinyt hänen kuolemansa. He ilmoittivat tsaarin
”murhaajien” oikeudenkäynnistä syyskuussa 1919. Kaksikymmentäkahdeksan
henkeä, saamme lukea, joutuu syytteeseen tsaarin ja hänen koko perheensä
murhaamisesta, jotta murhan häpeä ei tulisi bolsevikkien tiliin. Jotkut
heistä jopa tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin. Bolsevikkien
äänenkannattaja Pravda kertoo tästä oikeusfarssista, jota ehkä on, ehkä
ei ole, todellisuudessa esitetty. Minulla on tilaisuus palata tähän
myöhemmin (Wilton 2000).”
___________
Tiivistettynä voidaan sanoa, että tsaarinperheen ja heidän
palvelusväkensä, sekä muiden Romanovien surmaamiseen syyllistyi etäältä
ohjattu hyvin organisoitunut ryhmä.
Punaiset kertoivat virallisessa versiossa heinäkuun 16. ja 17. päivän
välisen yön tapahtumat siten, että Nikolai Romanov oli teloitettu “oikeudenkäynnin jälkeen”, ja että perhe olisi muka siirretty “turvalliseen paikkaan”. Tämä “turvalliseen paikkaan” siirto
oli täysin valetta, ja sen tarkoituksena oli hämätä venäläisiä, jotta
kansassa ei syntyisi liikehdintää. Tsaarinperheestä, joka oli
viisilapsinen perhe ei löytynyt pienintäkään syytä siihen, että heidät
olisi pitänyt “teloittaa”. He eivät olleet laisinkaan
tekemisissä politiikan kanssa. Sen tiesivät kaikki: juuri siksi
venäläisille uskoteltiin, että muu perhe oli turvassa. Myös Nikolai
II:sen “teloitus” oli pelkästään raaka murha. (Aiheesta enemmän luvussa “luvussa 5”).
Minkään kaltaista oikeudenkäyntiä ei ollut tapahtunut, vaan kyseessä oli erittäin raaka ja kylmäverinen joukkomurha.
Murhaajat paloittelivat ruumiit, ja hävittivät ne mahdollisimman
hyvin käyttäen apuna tulta, bensiiniä ja rikkihappoa. Raakalaiset
viskasivat jäännökset käytöstä poistettuun rautakaivokuiluun.
Murhat olivat erillisen järjestön aikaansaannos. Järjestö ohjaili tämän kaiken etäältä. Tämä järjestö muodostui “juutalaisista”, toisin sanoen kasaarieliitistä. /MJ.
Lähteet
Elhaik, Eran (2012). The Missing Link of Jewish European Ancestry: Contrasting the Rhineland and the Khazarian Hypotheses.
Lewis, M. Paul (2009). Ethnplogue Languages of the
World. Dallas, Tex.
Khazaria (2013). Saatavilla
Kasaarit 21.9.2012.
Wilton, Robert (2000). Romanovien viimeiset päivät. Kuinka tsaari Nikolai II ja hänen perheensä murhattiin. Tabernaculum Dei ry.