Toimittajana pitkän uran Uusi Suomi -lehdessä tehnyt Martti Valkonen on kirjoittanut vuonna 2003 kirjan Sananvapaus kauppatavaraa.
Tuossa kirjassaan hän tuo hyvin näkyvästi esiin sen, että minkälainen korruptio vallitsee sanomalehtien vaikuttaman julkisuuden takana. Hän käyttää kirjassaan tuosta nimitystä toveriverkko. Samanlaisia verkostoja on myös vapaamuurareissa ja kaikki verkostot pyrkivät toimimaan muiden tapaan tavoitellessaan julkisuutta ja edistystä omille urilleen.
Jokseenkin jokainen yrittävä julkkis onnistuu saamaan lehtiin omia skandaalejaan tai vaikka lemmikkieläintensä vatsakipuja. Tyhjän avulla pääsee julkisuuteen, kunhan taipuu olemaan kyllin seksikäs. Yhtä hyvin hoidaan havaita nopeasti, miten poliitikot pystyvät manipuloimaan toimittajia ja sanomalehtiä ja käyttämään niitä hyväkseen oman julkisuuskuvansa rakentamisessa. Kun joku poliitikko tuomitaan oikeudessa tai leimataan julkisuudessa, hän ilmestyy tuota pikaa perheineen hymyilevänä yleensä jonkin niin sanotun naistenlehden kanteen ja sivuille kertomaan omasta erinomaisuudestaan ilman toimituksellista ja kriittistä otetta asiaan. Nämä julkisuuden ihmisten temput vievät lehdistön uskottavuutta vaikka ne lisännevät median myyntiä ja tuovat lehtien omistajille lisää rahaa.
Sähköisessä mediassa taivutetaan riippumattoman läntisen journalismin sääntöjä mennen tullen. Yle on ollut aina läpeensä politisoitu ja sitä paimentavat kansanedustajat ja muut poliitikot pitävät itseään pätevinä henkilöitä antamaan ohjeita uutistyöstä ammattitoimittajille. Stalinistinen toveriverkko on saanut ja yhä saa erikoiskohtelun Ylen eri toimituksissa, missä he pysyvät suojatyöpaikoissaan eläkkeelle saakka radioyhtiön rahapulasta huolimatta. Lehdestä voi poimia tuoreen esimerkin. Toimituspäällikkö
Mauri Markos kertoi urastaan 70-vuotishaastattelussaan perin suoraan ja totesi, että yksinkertaisesti, miten hänet nimitettiin lokakuussa 1968 virkaatekeväksi toimituspäälliköksi: "Vakinaiseksi minua ei voitu nimittää, koska en kuulunut mihinkään puolueeseen". Kaikki tehtävät oli läänitetty puolueille niiden voimasuhteiden mukaan. Se ei ole länsimaista journalismia, vaikka voidaankin sanoa, että moni toimittaja on taitava ammattilainen ja pyrkii tasapuoliseen työhön puoluesidonnaisuudestaan huolimatta.
Poliitikot ovat Ylen isäntiä eduskunnan voimasuhteiden mukaan eikä politiikka ole järisyttävän kaukana MTV:nkään hallinnosta, vaikka yhtiö on kaupallinen ja kuuluu isolle pörssiyhtymälle. MTV:n tapa silitellä poliitikkoja tärähti ruudusta katselijoiden silmille alkusyksystä 2001, kun yhtiö uutistensa 20-vuotisjuhlaa viettäessään hankki joukon suosittuja poliitikkoja, ääniharavoita, lukemaan ja tekemään illan uutislähetyksiä. Jos se oli tarkoitettu vitsiksi, ei pila onnistunut.
Jokainen televisiokanava on vuorollaan aloittanut mediakritiikin tai sellaisen lieppeille luettavan ohjelman. Ne kaikki on kuitenkin jouduttu isokenkäisten käskystä lopettamaan äkkiä, kun ne ovat päässeet maitohammasvaiheesta. Jokainen terävä sana sattuu johonkuhun tärkeään henkilöön, jollaiset eivät voi sietää edes asiallista kritiikkiä omista toimistaan. "Politiikka syrjäyttää journalismin Ylessä", väitti taannoin TV2:n toimittaja Risto Eronen ihmetellessään Alho-nauhojen sisällöstä käytyä väittelyä.
Jokainen isokenkäinen rankaisee heti jos se on hänen vallassaan. Sähköisten viestimien kentällä poliitikot vastaavat painetun lehdistön omistajia ja päätoimittajien kavereita. Poliittinen ja taloudellinen eliitti näyttävät arvelevan, että paras yhteiskunta on kritiikitön yhteiskunta. Jotta ihannetila toteutuisi, on journalismia rukattu yhä pidemmälle viihteen suuntaan ja viihdeteollisuutta on ryhdytty kutsumaan mediaksi.
Analysoinnin sijaan median tehtäväksi on luonnosteltu yleisen mielihyvän tuottaminen ja yleisöltä vaaditaan myönteisyyttä. Mediaksi naamioitu viihdeteollisuus on modernin teknologian vastine vanhojen roomalaisten sirkushuveille.
Lähde: Martti Valkonen - Sananvapaus kauppatavaraa 2003 (s. 251-253).
Sähköisessä mediassa taivutetaan riippumattoman läntisen journalismin sääntöjä mennen tullen. Yle on ollut aina läpeensä politisoitu ja sitä paimentavat kansanedustajat ja muut poliitikot pitävät itseään pätevinä henkilöitä antamaan ohjeita uutistyöstä ammattitoimittajille. Stalinistinen toveriverkko on saanut ja yhä saa erikoiskohtelun Ylen eri toimituksissa, missä he pysyvät suojatyöpaikoissaan eläkkeelle saakka radioyhtiön rahapulasta huolimatta. Lehdestä voi poimia tuoreen esimerkin. Toimituspäällikkö
Mauri Markos kertoi urastaan 70-vuotishaastattelussaan perin suoraan ja totesi, että yksinkertaisesti, miten hänet nimitettiin lokakuussa 1968 virkaatekeväksi toimituspäälliköksi: "Vakinaiseksi minua ei voitu nimittää, koska en kuulunut mihinkään puolueeseen". Kaikki tehtävät oli läänitetty puolueille niiden voimasuhteiden mukaan. Se ei ole länsimaista journalismia, vaikka voidaankin sanoa, että moni toimittaja on taitava ammattilainen ja pyrkii tasapuoliseen työhön puoluesidonnaisuudestaan huolimatta.
Poliitikot ovat Ylen isäntiä eduskunnan voimasuhteiden mukaan eikä politiikka ole järisyttävän kaukana MTV:nkään hallinnosta, vaikka yhtiö on kaupallinen ja kuuluu isolle pörssiyhtymälle. MTV:n tapa silitellä poliitikkoja tärähti ruudusta katselijoiden silmille alkusyksystä 2001, kun yhtiö uutistensa 20-vuotisjuhlaa viettäessään hankki joukon suosittuja poliitikkoja, ääniharavoita, lukemaan ja tekemään illan uutislähetyksiä. Jos se oli tarkoitettu vitsiksi, ei pila onnistunut.
Jokainen televisiokanava on vuorollaan aloittanut mediakritiikin tai sellaisen lieppeille luettavan ohjelman. Ne kaikki on kuitenkin jouduttu isokenkäisten käskystä lopettamaan äkkiä, kun ne ovat päässeet maitohammasvaiheesta. Jokainen terävä sana sattuu johonkuhun tärkeään henkilöön, jollaiset eivät voi sietää edes asiallista kritiikkiä omista toimistaan. "Politiikka syrjäyttää journalismin Ylessä", väitti taannoin TV2:n toimittaja Risto Eronen ihmetellessään Alho-nauhojen sisällöstä käytyä väittelyä.
Jokainen isokenkäinen rankaisee heti jos se on hänen vallassaan. Sähköisten viestimien kentällä poliitikot vastaavat painetun lehdistön omistajia ja päätoimittajien kavereita. Poliittinen ja taloudellinen eliitti näyttävät arvelevan, että paras yhteiskunta on kritiikitön yhteiskunta. Jotta ihannetila toteutuisi, on journalismia rukattu yhä pidemmälle viihteen suuntaan ja viihdeteollisuutta on ryhdytty kutsumaan mediaksi.
Analysoinnin sijaan median tehtäväksi on luonnosteltu yleisen mielihyvän tuottaminen ja yleisöltä vaaditaan myönteisyyttä. Mediaksi naamioitu viihdeteollisuus on modernin teknologian vastine vanhojen roomalaisten sirkushuveille.
Lähde: Martti Valkonen - Sananvapaus kauppatavaraa 2003 (s. 251-253).