Temppeliritareiden salattu historia

Teksti: Salainen asiakirja No. 1 (Sven-Olof Jakobsson)

Keskiaikaisella temppeliritarikunnalla, jota myös temppeliherroiksi kutsutaan, on merkillinen historia. Sen olemassaolon ensimmäisiä vuosia leimasi köyhyys, vaatimattomuus, kuri, siveys ja antaumus kristilliselle uskolle. Askeettinen käyttäytymistapa sai kuitenkin aikaa myöten aivan toisenlaisen luonteen, mikä dramaattisella tavalla tuli muotoilemaan Ranskan historian. Temppeliritareiden arvostus nousi uuteen kukoistukseen satoja vuosia järjestön lakkauttamisen jälkeen, minkä vuoksi monet salaseurat mielellään väittävät polveutuvansa Temppeliherroista.

Aina vuodesta 638 olivat muslimit hallinneet Palestiinaa ilman että kristillinen kirkko olisi millään tavoin reagoinut asiaan. Vasta kun paavi Urban II Clermontin kaupungissa rahvaalle pitämässään tulisieluisessa puheessa kehotti kansaa taisteluun turkkilaisia vastaan, alkoivat asiat muuttua. Paavi vetosi kansanjoukon kristillisiin tunteisiin kuvailemalla heille kuinka turkkilaiset seljukit terrorisoivat ja murhasivat kristillisiä idässä ja korosti lisäksi sitä onnettomuutta, että ”Pyhä hauta” oli vääräuskoisten käsissä. Se on ehdottomasti vapautettava, jyrisi paavi. Tämä tehosi villiintyneisiin ranskalaisiin jotka kurkku suorana huusivat: Deus lo volt, – se on Jumalan tahto.

Paavillinen sodanjulistus oli kuitenkin pahasti ristiriidassa kristillisen sanoman kanssa, joten sille oli löydettävä hyväksyttävä oikeutus, ja se löytyi Vanhasta Testamentista. Koska Mooses rankaisi Israelin kansaa kultaisen vasikan palvonnasta, oli kristillisellä kirkolla myös oikeus puolustaa Herraansa vääräuskoisten uhkaa vastaan. Kristillisessä kirkossa kun oli laajalle levinnyt islam-kauhu ja profeetta Muhammed katsottiin paholaisen edustajaksi maan päällä, jonka tehtävänä oli saada kristityt jättämään Kristus ja valmistella tietä Saatanalle.

Niin käynnistyi katolisen kirkon historian suurin kampanja, ristiretket, mikä virallisesti alkoi 18. päivänä marraskuuta 1095. Seuraavien vuosikymmenten aikana eurooppalainen kristikunta lähetti parhaimmistonsa, sotilaita, pappeja, nuoria miehiä ja oppineita, ja myös raakalaisensa ja väkivaltarikollisensa kohti islamilaisen maailman puolustuslinjoja. Lähtijöitä arvellaan olleen jopa miljoonan verran.

Sotaisalle pyhiinvaellusmatkalle lähteville oli matkaeväänään paavillinen lupaus, että sotilas, joka taisteli Herran nimeen, sai syntinsä anteeksi ja jos hän menetti henkensä taistelussa Herran puolesta, oli paikka taivaassa selviö.

Kuva: Jerusalemin kuningas Baldwin I (s. 1058 - k. 1118)

Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1099, oli Jerusalem vallattu. Se ei kuitenkaan tapahtunut ongelmitta, sillä yhteenotot olivat erittäin verisiä ja ristiretkeläiset kärsivät huomattavia tappioita. Jo vuoden kuluttua oli onnistuttu perustamaan muutamia valtioita Palestiinaan ja vakaa kuningaskunta alkoi muotoutua kuningas Baldwin I:n alaisuudessa. Ongelmia silti oli, kuten Jerusalemin ympäristössä liikkuviin kristittyihin pyhiinvaeltajiin kohdistuva ryöstely. Juuri näiden suojelemiseksi perustettiin temppeliherrat eli temppeliritarikunta.

Sen muodostivat Hugh of Payns ja Godfrey of Saint-Omer vuonna 1118 keräten ympärilleen hurskaita aatelismiehiä, jotka antoivat pyhän lupauksen Jerusalemin patriarkalle. He lupasivat elää köyhinä, siveellisinä ja kuuliaisina kuin munkit. Jerusalemin uusi kuningas Baldwin II antoi heille päämajan temppelivuorelta, al-Aqsa-moskeijan vierestä, jossa kuningas itse asusti. Ritarijoukon päätehtävä oli temppelivuoren puolustaminen ja kristittyjen pyhiinvaeltajien turvaaminen. He ottivat myös käyttöönsä useita rakennuksia, joissa majoittivat pyhiinvaeltajia. He nimittivät itseään 'temppelin köyhiksi veljiksi' ja näyttivät myös köyhiltä. Kymmenen vuotta myöhemmin kuului joukkoon 300 valan tehnyttä ritaria ja n. 3 000 sotilasta. Nämä sotilaat eivät suinkaan olleet mitään uskonkiihkoilijoita vaan lähinnä kristikunnan pohjasakkaa, ja heitä kerättiin usein hirsipuiden juurilta.

Ne ritarit, jotka olivat vannoneet ritarivalan, kantoivat valkoisia vaatteita, joiden rintamuksessa oli punainen risti merkkinä lupauksesta elinikäiseen selibaattiin. Kuri oli kova ja rangaistuskäytäntö piti huolen siitä, että mustat lampaat poistettiin uskollisten veljien yhteydestä. Koska jokainen tyhjä sana oli syntiä, sallittiin ainoastaan rakentava keskustelu veljien kesken. Nauraa ei saanut.

Aikoina, jolloin temppeliritarit eivät olleet kentällä, elivät he kuin munkit. Päivä alkoi kello 4 aamulla matutinalla, jolloin luettiin kolmetoista paternosteria (Isä meidän). Kello 6 oli prima-messu, tetria kello 8 ja seksta kello 11.30. Sen jälkeen oli aamiainen, mikä nautittiin hiljaisuudessa. Vain pappi luki pöytärukouksen ja raamatunsäkeen. Aamiaisen jälkeen suoritettiin kiitosrukous kappelissa. Kello 14.30 oli nona ja vesper kello 18. Sen jälkeen oli toinen ruokailu ja päivän viimeinen jumalanpalvelus, jolloin juotiin vettä ja laimennettua viiniä. Sen jälkeen oli unen vuoro ja hiljaisuus seuraavaan matutinaan.

Munkkien elämänmenosta poiketen ei paastoa suoritettu, sillä taistelijoiden täytyi pysytellä hyvässä fyysisessä kunnossa. Varusteet täytyi myös huoltaa päivittäin, samoin hevoset, joita ritareilla aluksi sai olla vain yksi, mutta myöhemmin kolme, ja kun oikeudet edelleen lisääntyivät, saivat he pitää jopa muutamia palvelijoita. Nämä olivat tavallisesti vangittuja muslimeja.

Tämä läheinen kanssakäyminen muslimien kanssa antoi ritareille aivan toisenlaisen kuvan islamin uskosta, kuin mikä kristillisellä kirkolla oli. Sen vuoksi uskaltautuivat he liittoutua Damaskoksen valtiaan Ismailin kanssa eräässä Egyptin sulttaania vastaan käydyssä sodassa vuonna 1244. Kristityt kärsivät kuitenkin murskaavan tappion johtuen muun muassa siitä, että osa heidän muslimiliittolaisistaan karkasi. Keisari Frederik II katsoi temppeliritarit syyllisiksi, koska nämä olivat veljeilleet muslimien kanssa ja antaneet heidän jopa rukoilla Muhammedia tiloissaan, joutuen sittemmin katsomaan heidän pakenevan taistelusta. Erityisesti William of Beaujeu, ritarikunnan suurmestari, katsottiin kelvottomaksi puolustamaan Acren kaupunkia sen vuoksi, että hän oli sallinut ritareiden läheiset yhteydet muslimeihin. Tämäkin osoittaa, että temppeliritareilla oli hyvät suhteet muslimeihin, eivätkä he tunteneet sitä kammoa muslimeja kohtaan, joka oli tunnusomaista eurooppalaisessa kristillisyydessä.

Temppeliritarien toimia pohtiessa on hyvä pitää mielessä, että hurskaan munkin ja sotilaan usein kiihkeän ja verisen todellisuuden on täytynyt aiheuttaa ristiriitoja. Tämä kaksoistehtävä, munkki ja sotilas, oli painimista kahden ihanteen välillä ja johti varmasti silloin tällöin neuvottomuuteen. Se epäilemättä nakersi ajan mittaan myös heidän moraaliaan.

Vuosi 1291 oli kohtalokas vuosi kristityille yleensä ja temppeliritareille erityisesti. Latinalainen kristikunta menetti Acren kaupungin, joka oli kristittyjen joukkojen viimeinen tukikohta Palestiinassa. Sen valtasi Egyptin sulttaani, nyt yhdessä muslimien kanssa. Syy, miksi se koski kaikista pahiten temppeliritarikuntaa, oli, että Pyhän maan ja pyhien paikkojen puolustaminen oli uskottu juuri heille. He olivat ristiretkien julkkiksia, ja voi vain kuvitella minkä häpeän nämä 'täydelliset kristityt sotamiehet'tunsivat, kun olivat epäonnistuneet tehtävässään. Mutta syitä oli kyllä toisaallakin, ja olihan tehtäväkin kerrassaan epäkiitollinen, ettei sanoisi mahdoton.

Kuusitoista vuotta myöhemmin käsiteltiin Acren menetystä oikeudessa, joka langetti suurimman syyn temppeliritareille. Heidät nähtiin puolustaneen omaa temppeliään Acren kaupungissa innokkaammin kuin kaupunkia kokonaisuutena, tulleen myös liian myöhään mukaan ratkaisevaan taisteluun ja silloinkin tehottomina.

Tämän jälkeen alkoivat kirkon uudistusmieliset yhä voimakkaammin kyseenalaistaa ritarikunnan tarpeellisuuden. Siitä huolimatta yrittivät temppeliritarit jatkaa pyhää taisteluaan vääräuskoisia vastaan kuten aiemmin, ja useimmat valtaapitävistä hyväksyivätkin tämän. Ritarit halusivat osoittaa, että pyhä sota ei ollut ohi, vaikka Palestiinan kristityt asemat menetettiinkin.

Ritarikunnan päämaja sijoitettiin nyt Kyprokselle, mutta Acren taistelun jälkeen oli puute miehistöstä ja rahasta suuri. Ritarikunnan suurmestari Jacues de Molay lähti sen vuoksi henkilökohtaisesti Eurooppaan 1290-luvun puolivälissä pyytämään avustusta menestyneiltä hallitsijoilta. Hänen matkastaan tulikin hyvin onnistunut.


Kuva: Paavi Bonifatius VIII

Vuonna 1295 laati paavi Bonifatius VIII paavillisen bullan, jossa hän ilmoitti myöntäneensä temppeliritareille samat oikeudet heidän uudessa tukikohdassaan Kyproksella kuin heillä oli ollut Pyhällä maalla. Monet Euroopan kuninkaat seurasivat paavin elettä myöntäen ritareille tarvikkeita ja edullisia kauppaoikeuksia. Suurten ristiretkien asemasta oli temppeliritarien käytävä sotaa vääräuskoisia vastaan omin päin, mutta siihen heidän voimavaransa eivät riittäneet. Vaikka temppeliritarikunta edelleen olikin voimakas ja vaikutusvaltainen, oli sen suuruuden aika taistelijoina auttamattomasti ohi.

Temppeliritareilla oli eräs lyömätön etu puolellaan. Kun kristitystä maailmasta Jerusalemiin matkaavat pyhiinvaeltajat tarvitsivat turvallisuutensa vuoksi luotettavia majataloja sekä aseistettuja saattomiehiä, jotka eivät ryöstäisi heitä, avautui köyhyyslupauksensa vuoksi temppeliritareille aivan uudenlainen ura. Pian he lisäsivät tähän toimintaan yhden palvelun lisää, rahojen ja pääomien luotettavan siirron. Temppeliritarit avasivat toimistoja (ritarihuoneita) ympäri Eurooppaa, ja niissä he ottivat vastaan pyhiinvaeltajien matkakassan ja antoivat kuitin, jolla saattoivat nostaa käteistä matkan varrelle perustetuista majataloista kuten myös perillä Palestiinassa. Enää ei voitu puhua 'köyhistä veljistä'.

Toiminta laajeni. He perustivat kauppoja toimistojensa yhteyteen, olivat mukana suurilla markkinapaikoilla ja tekivät myös kiinteistökauppaa. Tämä kauppa olikin kannattavaa, koska he usein saivat kiinteistöjä lahjoituksina. He alkoivat myös lainata ulos rahaa, ja toiminta alkoi yhä enemmän muistuttaa oikeaoppista finanssi- ja pankkitoimintaa. Aikaa myöten muodostui temppeliritareille laajasti hallinnollista ja taloudellista osaamista. Tätä käyttivät niin maalliset kuin kirkolliset vallanpitäjät hyväkseen.


Kuva: Ranskan kuningas Filip IV

Temppeliritarit tarjosivat palveluita kuten testamenttien, lahjoituskirjeiden, sopimusten ja muiden tärkeiden asiakirjojen säilytystä. He vastaanottivat myös talletuksia ja pankkiirien ominaisuudessa kehittivät he erittäin tasokkaan kirjanpitojärjestelmän. Pariisissa säilytettävät kirjat osoittavat sen. Heidän asiakkaittensa joukossa oli eturivin kirkon henkilöitä, kuningasperheitä, aatelisia, porvareita ja järjestön omia upseereja. Myös Ranskan kuningas Filip IV Kaunis oli tallettanut varansa temppeliritarikunnan huomaan, minkä lisäksi kuningas oli huomattava lainanottaja. Ritariveljien 'keskuspankki' sijaitsi Pariisissa, mikä oli yksi tärkeimmistä finanssilaitoksista koko Luoteis-Euroopassa. Se oli vaikuttava rakennuskompleksi, jota ympäröi suojamuuri monine torneineen.

Niin oli alkuperäisistä köyhistä temppeliritareista kasvanut organisaatio, jota ei mikään maallinen tai kirkollinen viranomainen voinut kontrolloida ja joka totteli ainoastaan itsensä paavin määräyksiä. Heillä oli täysi verovapaus ja tuomiovalta tiluksillaan. Järjestön omaisuus kasvoi sen ajan mittojen mukaan suunnattomaksi. Heidän laivansa kuljettivat pyhiinvaeltajia, jotka yöpyivät ja ruokailivat heidän majataloissaan saaden turvaa ritarien linnoituksista. Ritarien tukikohdat olivat vahvasti linnoitettuja, myös Euroopassa.

Ranskan käymät sodat olivat vaikeuttaneet maan taloudellisen tilanteen, mikä aiheutti päänvaivaa kuninkaalle, joka itsekin oli korviaan myöten veloissa. Tämän vuoksi tunsi hän varmaan houkutusta päästä käsiksi temppeliritarien omaisuuteen, mutta hän aavisti myös, että valta saattaisi siirtyä yhä kasvavaa hallintokykyä osoittaville ritareille, mikä ehkä tekisi hänet tarpeettomaksi. Hänen mielessään alkoi kypsyä kiero suunnitelma.


Kuva: Paavi Clemens V

Katolinen kirkko valitsi vuonna 1305 uudeksi paaviksi Bordeauxin entisen arkkipiispan Bertrand de Gotin. Paavina hän otti nimen Clemens V, mutta koska hän oli fyysisesti heikko, pysytteli hän varsin neutraalina tärkeistäkin asioista päätettäessä. Tämä vaikutti ehkä hänen valintaansakin.

Vuonna 1306 ritarikunta lainasi kuninkaalle 500 000 Tunisian puntaa tämän tyttären myötäjäisiin ja sai kiitokseksi lisää etuoikeuksia. Mutta vain tilapäisesti, sillä pian aloitti Filip IV temppeliritareiden painostamisen väittmällä heitä kerettiläisiksi eli harhaoppineiksi. Hän väitti, että he vihkimisrituaalissaan kielsivät Kristuksen kolmasti ja sylkivät kolmasti Kristuksen kuvalle. Tämän jälkeen oppilas riisuuntui alasti vanhemman veljen edessä, joka suuteli oppilaan alapään seksuaalisia alueita ja lopulta suulle. Oli nimittäin jo aiemmin väitetty, että veljet olisivat keskenään homoseksuaalisessa suhteessa ja palvoisivat ja uhraisivat epäjumalille, mikä antoi kuninkaalle tekosyyn ryhtyä toimiin heitä vastaan.

Filip IV neuvotteli ongelmasta paavin kanssa, joka tapansa mukaan oli kykenemätön ottamaan kantaa, ja niin kuningas alkoi suunnitella kaikkien temppeliritarien vangitsemista. Siihen hän tarvitsi vangitsemismääräyksen, mutta Narbonnen arkkipiispa Gilles Aicelin kieltäytyi allekirjoittamasta kuninkaan määräystä. Paavi sen sijaan määräsi temppeliritarien suurmestarin de Molayn siirtymään Kyprokselta Pariisiin, ilmeisesti Filip IV:n kehotuksesta. De Molay noudatti paavin käskyä ja siirtyi esikuntineen ja aarteineen ritarikunnan temppeliin Pariisiin.

Seuraavana vuonna oli katala suunnitelma kypsä toteutettavaksi, ja Filip antoi 'poliisivoimilleen' käskyn vangita kaikki järjestön jäsenet oikeudenkäyntiä varten. Temppeliritarien kaikki omaisuus siirtyisi pidätyksen jälkeen kuningasvallan haltuun. Tämä saattoi olla yksi osasyy velkaantuneen kuninkaan toimille. Pidätyspäätös tapahtui kuitenkin ilman paavin virallista suostumusta, mutta hänen inkvisiittorinsa Ranskassa, Guillaume de Paris, oli aktiivisesti tempauksessa mukana. Hänellä oli hyvin kiinteät suhteet kuningashuoneeseen, ja hän toimi käytännössä kuninkaan kädenjatkeena.

Itse vangitseminen tapahtui 13.10.1307 aikaisin aamulla samanaikaisesti koko Ranskassa, ilman ennakkovaroitusta. Noin 2 000 ritaria saatiin vangittua, vain muutama onnistui pakenemaan eri puolelle Eurooppaa, osa heistä aina Skotlantiin asti. Paavin passiivinen suhtautuminen vangitsemiseen ei sanottavasti muuttunut pidätyksen jälkeenkään, mikä oli selvä osoitus hänen raukkamaisuudestaan, sillä olivathan temppeliritarit hänen ja kirkon suojeluksessa. Tämä oli siksi yllätys ritareille, jotka varmaan kokivat tulleensa petetyiksi. Erikoista oli myös, että pidätyksen, joka sai oikeutuksensa kerettiläisyysepäilyistä, suunnitteli ja suoritti kuningas. Sehän olisi ollut kirkon tehtävä.

Kuningas kumppaneineen kehitteli 127 eri syytekohtaa ritareita vastaan, ja jotta he tunnustaisivat syyllisyytensä, oli kuninkaan ministereille vuosien varrella kehittynyt tehokas menetelmä käsitellä kuninkaan epäsuosioon joutuneita. Varsinainen ekspertti tällä alueella oli entinen lainopin professori, nyttemmin hallintovirkamies Guilleaume de Nogaret. Paljolti hänen avuillaan piti kuningas kurissa todellisia ja oletettuja vastustajiaan.

Euroopan hengellistä ilmapiiriä leimasi tuohon aikaan taikauskoisuus, joista noitavainot ovat hyvä esimerkki. Nogaret tiesi tämän, ja siksi hän määritteli temppeliritarit noidiksi; ehkä johtui heidän mahtava omaisuutensa paholaisen kanssa solmitusta sopimuksesta? Nogaret uskoi myös, että temppeliritarit hallitsivat pimeitä voimia ja pyrkivät niiden avulla salaa horjuttamaan totuudellista kristillisyyttä.

Mikä taas koski epäjumalia, oli temppeliritareita jo aiemmin syytetty pakanallisen Baphomet-nimisen epäjumalan palvonnasta. Baphomet on muinaiskreikkaa ja tarkoitti Muhammedia, mikä osoittaa, että keskiaikainen kirkko piti muslimeja epäjumalan palvojina ja että Muhammed oli paholaisen kätyri.

Oikeudenkäynti temppeliritareita vastaan oli näytös kidutuksen tehokkuudesta, joka myös keskiaikaisen mittapuun mukaan oli erityisen julmaa. Monet kuolivat raakalaismaisten käsittelyjen seurauksena, ja monet hengissä säilyneet menettivät järkensä. Ne jotka saivat siihen tilaisuuden, tekivät itsemurhan välttyäkseen kidutukselta. Monet eivät kuitenkaan tunnustaneet tekaistuja syytöksiä kidutuksista huolimatta, mikä ilmeisesti johtui heidän järjestölleen antamastaan vaitiolo- ja uskollisuusvalasta. Suljetuissa ryhmissä onkin suuri osa yksilön identiteetistä yhteisössä ja yhteenkuuluvuudessa muiden jäsenten kanssa.

Oikeuden päätöksellä saivat kaikki syytetyt temppeliritarit kuolemantuomion, mutta vasta vuonna 1314 uskalsi Filip IV panna ne täytäntöön. Niin joutuivat ennen niin korkeasti palvotut ritarisankarit roviolle yksi toisensa jälkeen, sekä kirkon että kuninkaan pettäminä.

Viimeisenä heistä astui roviolle temppeliritarikunnan suurmestari Jacues-Bernard de Molay 18. maaliskuuta Pariisissa, samalla Íle de la Cité -saarella, jolla Notre Damen katedraali sijaitsee. De Molayn kuullaan vielä roviolta kiroavan kuningas Filipin ja paavi Clemensin, että he vuoden sisällä tulevat kohtaamaan Jumalan tuomion.

Näin myös kävi. Clemens kuoli punatautiin 20.4. ja kuningas putosi hevosen selästä metsästysretkellä saaden surmansa 29.11, vielä samana vuonna. Kuningas ei siis saanut kovinkaan pitkään nauttia takavarikoimastaan omaisuudesta, josta suurin osa oli kaiken lisäksi ehditty kuljettaa pois ennen ritariveljien temppelin ryöstämistä. Arvoesineiden lisäksi hävisivät myös temppeliritarien rituaaleja käsittävät asiakirjat, joista osa mahdollisesti päätyi Skotlantiin paenneiden ritarien perustaman järjestön haltuun. Tästä on viitteitä myös siellä syntyneen vapaamuurariliikkeen käyttämissä rituaaleissa.

Salamyhkäisyydestä johtuen ovat lukuisat kronikoitsijat kyhänneet jos minkälaisia teorioita temppeliritarien todellisista taustoista. Heistä on tehty myös elokuvia, jotka sisällöltään kuitenkin ovat romantisoituja tekeleitä ja valovuosia todellisuudesta. Niukan todistusaineiston vuoksi onkin tietoa heidän rituaaleistaan ja mahdollisista uhrimenoistaan vaikea löytää.

Kuitenkin pitänee paikkansa, että Ranskan suuri vallankumous oli suoraa seurausta siitä raukkamaisuudesta, jolla kuningas Filip IV Kaunis kohteli temppeliritareita ja heidän suurmestariaan de Molayta. Kärsimään joutuivat siinä kuitenkin syyttömät ihmiset. De Molayn henki elää yhä. Hänen muistoaan kunnioitetaan määrätyissä piireissä hartain menoin eri puolella maailmaa maaliskuun 18. päivä.

De Molayn sanotaan paljastaneen salaisia tietojaan seuraajilleen ennen astumistaan roviolle. Kerrotaan myös, että nämä salaisuudet myöhemmin olisivat johtaneet vapaamuurariaatteen syntyyn. Tämä ei tietenkään koske niitä aitoja vapaita muurareita, joilla oli keskenään vain puhtaasti ammatillisia salaisuuksia, vaan poliittisesti suuntautuneita vapaamuurareita, joiden toiminta alkoi Englannissa vuonna 1717. Tuolloin oli nimittäin ritariaate noussut uudelleen korkeaan arvoon Euroopassa, ja erityisesti vapaamuuraripiireissä alkoi mielenkiinto näitä jaloja munkkisotilaita kohtaan herätä. Siitä kehittyi myytti, jonka mukaan nykyiset vapaamuurarit olisivat temppeliritareiden perillisiä.

Väite de Molayn mahdollisesta paljastuksesta antoi aihetta uusiin myytteihin, joista näkyvimpänä esiintyi tarina kuninkaasta nimeltä Hiram de Tyrus (Adoniram), Salomonin temppelin ylimmästä rakennusmestarista, joka murhattiin hänen kieltäydyttyään paljastamasta salaisuuksiaan. Salomo lähetti muutaman 'valikoidun mestarin' kostamaan Hiramin kuoleman.
 

Vapaamuurarit katsoivat ilmeisesti myös temppeliritarien suurmestari de Molayn aikansa valituksi. Samoin kuin Salomo oli kostanut Hiramin, tulisivat myös temppeliritarit vapaamuurarien hahmossa kostamaan järjestön tuhon ja Jacues de Molayn kuoleman.

Vapaamuuraritahot ovat jopa esittäneet näkemyksen, että temppeliherrojen perintö kuuluisi oikeastaan heille, mutta ainoa havaittavissa oleva yhdistävä seikka näyttää olevan temppeliveljiä vastaan esitettyjen epämääräisten syytteiden 'periytyminen'vapaamuurareille. Keskiaikaisten temppeliherrojen jaloja perinteitä jatkaa ainoastaan heidän vanha kilpailijansa, nykyinen Maltan ritarikunta.

Lähde: http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=5&id=2049